Terveisiä arjesta – ihana, raskas ja ihanan raskas vauva-arki

Viimeksi kirjoittelin omia arkikuulumisiani muutama kuukausi vauvan syntymän jälkeen. Tekstin takaa paistaa hormonihuuruisen äidin shokkitila. Väsymystä, turhautumista, unettomia öitä ja ymmärrys siitä, että nyt se elämä tosiaan muuttui. Ei välttämättä positiivisin kuvaus ihanasta uudesta vauva-arjesta, vaikka ehkä sieltä rivien välistä saattoi huomata myös innostusta uutta elämää ja elämäntilannetta kohtaan. Ehkä.

Nyt tyttö on jo omaa tahtoa täynnä oleva lähes 9 kuukautinen elohopea, joka ihastuttaa, vihastutta, huvittaa ja rakastuttaa. ”Ei-niin vaaleanpunainen vauva-arki” on hiljalleen alkanut saamaan vaaleanpunaisiakin vivahteita, vaikka en kyllä vieläkään usko, että kenenkään äidin arki ihan oikeasti on täysin vaaleanpunaista. Sinisten silmäpussien takaa punaisen sävyt väkisinkin vääristyvät, mutta se kenen vauva-arki on oikeasti täyttä pumpulia, astukoot esiin! Haluan tietää, miten sen teet!

Meidän päivät hurisee aika saman kaavan mukaan. Tyttö herää aina siinä kello 8-9 (ihan luksusta!), seuraavan kerran vetelee sikeitä siinä 10-11 aikaan ja toiset päiväunet ajoittuvat sinne 14-16 välille. Yöunille painutaan 20-21, eikä herätyksiäkään joitain pahimpia hulinaöitä lukuunottamatta tule kuin 0-3. Lukuunottamatta tätä ihanaa flussatartuntaa, jonka ansiosta yöt ovatkin ihan helvettiä, mutta se on ihan oma lukunsa.

Kuulostaa aika helpolta vauva-arjelta, ja täytyy myöntää, että kyllä se nykyään onkin pääsääntöisesti aika leppoisaa. Mutta se, että lähes joka ikinen yö heräät vähintään kerran, pisimmillä nukut 5 tuntia yhtäjaksoisesti, useimmiten kuitenkin vähemmän ja päivisin joku vaatii huomiotasi lähes jokainen minuutti kellon ympäri, on vaan aivan mielettömän intensiivistä, kuluttavaa ja väliin stressaavaakin.

Kaikkien uniongelmaisten vuosienkaan jälkeen, en olisi ikinä uskaltanut kuvitella tällaisen uupumuksen olemassaoloa enkä toivoisi tätä yhdellekään vihamiehelleni (vaikka eipä niitä nyt äkkiseltään yhtään tule mieleenkään).

Väsymys, jota varmasti suurin osa pikkuvauvojen äideistä kokee, on jotain mitä ei vaan voi ymmärtää ennen kuin sen itse kokee. Eikä tässä ole tarkoitus ryhtyä mihinkään kilpajuoksuun. ”Mun väsymys on pahempaa kuin sun.”

Vaan ihan totta.

Kun väsyneenä olet täysin pakotettu pysymään toimintakykyisenä, pitämään toista tyytyväisenä, pysymään valppaana, hoitamaan kotia, eikä sairasloman mahdollisuutta ole, niin että voisit jäädä päiväksi pariksi makaamaan sohvalle, avaamaan Netflixin, olemaan edes hetken ilman huolta huomisesta, on se varmasti yksi sellainen asia, mikä on ajanut itsenikin välillä aika syviin vesiin, ja minkä takia se alun ”ei-niin-vaaleanpunainen vauvakupla” tuntui juurikin siltä, miltä aiemmin kirjoitin.

Alkaakin yhtäkkiä kuulostamaan ei-niin-leppoisalta-arjelta, mutta ihmiskeho ja mieli on uskomaton!

En myöskään koskaan olisi kuvitellut, että ihminen pystyy oikeasti toimimaan tällaisessa tilassa. Muistamaan asioita, oppimaan uutta, ajamaan ajokortin (!) (okei välillä kyllä tuntui, ettei ratin taakse hyppääminen ollut lainkaan järkevää toimintaa siinä tilassa), tapaamaan ystäviä, käydä treenaamassa ja välillä ottaa viintä sivistyneesti ja joskus jopa ei-niinkään sivistyneestikin. Toipumaan siitä, joskin hitaasti, mutta olemaan sellaisen jälkeenkin ihan pätevä äiti.

Kahdeksassa kuukaudessa sitä oppii aika kivasti tuntemaan ja ennakoimaan jo lapsensa tarpeet, ja nimenomaan tuo ennakointi onkin taikasana. Kun sen taitaa, saattaa päivät tuntua jopa helpoilta.

Mutta kaiken tuon väsymyksen takana pohjimmainen fiilis on tällä hetkellä onneksi onni. Arki on kivaa. Olen alkanut tykkäämään kotona olosta. Hyväksymään sen, että vaikka puen yön jäljiltä vaatteet päälleni kello 13 ja lähdetään ulos ensimmäisen kerran kello 16, on se ihan okei. On ihan okei jättää välillä muskari välistä, jos nukuttuja tunteja yössä on tullut vähemmän kuin viisi, tai jos vauvauintiin ei nyt nappaa mennä, niin sitten me ei mennä.

Armollisuus on kai se sana. Siihen oppimiseen meni hetki, mutta musta tuntuu, että nyt sen jo taidan aika kivasti taitaa.

Mikä on parasta meidän arjessa?

Kiireettömyys. Kuten sanoin, ei niin väliä, jos yksi päivä kuluu kokonaan sisällä. On ihan parasta, ettei meidän ole pakko mennä mihinkään. Usein päivät ovat kyllä intensiivisiä, mutta samalla kiireettömiä. Kukaan ei odota, että olen jossain tiettyyn aikaan (tai ainakin hyvin harvoin odottaa). Ei ole niin väliä, jos ei ehditä seuraavaan bussiin. 10 minuutin päästä tulee uusi.

Voi täyttää kalenteria ihan vapaasti. Koskaan minulla ei ole ollut näin tyhjä kalenteri. Kuten sanoin, kukaan ei velvoita minua olemaan missään. Paitsi toki tuo yksi pieni tyttö, mutta periaatteessa voisin hypätä joka aamu ihan mihin tahansa junaan ja päättää vasta sitten, mihin menisimme. Toisaalta tytön kanssa lähtemisessä on aina omat haasteensa, mutta periaatteessa tämä olisi mahdollista. Nyt olisikin oiva aika matkustella sydämensä kyllyydestä, mutta harmillisesti tili alkaa pikkuhiljaa vetelemään viimeisiään, ja Marko joutuu joka toinen päivä toppuuttelemaan minun matkahaaveitani. Kirottu mies! 😉

Vauvan kehitys. Ja tämä onkin tämän koko jutun suola. On aivan järjettömän ihana katsoa, minkälaisia kehitysharppauksia tyttö ottaa tuon tuosta. Päivä päivältä hänestä tulee enemmän ihminen, alkaa keräämään luonnetta (vahvaa sellaista!) ja ymmärrys maailmaa kohtaan lisääntyy jatkuvasti. Sen seuraaminen on aivan järjettömän ihanaa ja kaikin puolin pakahduttavaa.

Ihmiskeho on ihme. Me hengitetään happea sisään, puhalletaan hiilidioksidia ulos, vähän syödään ja yhtäkkiä meistä kasvaa ajattelevia, liikkuvia olentoja. Huh!

Ja miten tuollainen pieni olento voikin yhtäkkiä kietoa koko perheen sormensa ympärille? Hurmata joka päivä valloittavalla käkätyksellään ja olla vaan kaikessa yksinkertaisuudessaan parasta?

Ja tuo kaikki tekeekin minun arjestani ihan parasta tällä hetkellä. Sanoinkin Markolle tuossa muutama päivä takaperin, että tytön syntymän jälkeen nyt, tämä hetki, on parasta aikaa, ja niin se taitaa todella olla.

Mutta vaikka arki onkin parasta, on arjen tappajat vieläkin parempia. Viikko sitten kotiutumaltamme reissulta on jäänyt päällimmäisenä mieleen rauha. Kuinka aurinko voikaan tuoda uutta energiaa koko porukkaan?

Seuraavaksi lähdetäänkin jorpakon taakse Tallinnaan, joka on toinen laatuaan tänä vuonna, mutta tällä kertaa luvassa on päiväristeilyn sijaan hotelliloma. Voitettu sellainen! 😀

Näiden avulla sitä jaksaa entistä paremmin, ja kohtahan kevätkin jo kolkuttelee.

• KÄY SEURAAMASSA INSTAGRAMISSA!

• TYKKÄÄ MYÖS FACEBOOKISSA !

• TWITTERISTÄKIN MUT LÖYTÄÄ!