Saavuttiin Sumatralle (Medaniin) väsyneinä jälleen rankan Sulawesireissaamisen jälkeen. Otettiin kohtalaisen hyvä hotellihuone ja päätettiin jäädä sinne muutamaksi yöksi. Puhtaat lakanat, ilmastointi ja pyykkipalvelu houkutti. Lentokentän etupihalla vietetyn yön jälkeen lämmin suihku maistui sanoisinko taivaalliselta!
Pikakatsaus Medaniin riitti, ei mitään ihmeellistä. Otettiin toisen yön jälkeen bussi Bukit Lawangiin kolmen tunnin päähän Medanista. Bukit Lawang on pieni turistikylä pauhaavan joen rannalla viidakon laitamilla. Viidakko on Borneon lisäksi enää ainut, missä elää nykyään orankeja. Meidän päämääränä oli siis päästä näkemään lähisukulaisia.
Valittiin muiden suosittelema hostelli, joka osottautui rentouden tyyssijaksi. Parvekkeella roikkuvista hammockeista pystyi seurailemaan pauhaavaa koskea ja apinoiden ilakointia vastarannalla. Henkilökunta oli erittäin mukavaa: nuoria muusikonrenttuja, mistä eritoten Marko ilahtui. Hostellin alakerran (ravintolan) nurkassa oli kokonaisen bändin soittokamat, ja pian meille selvisikin, että joka lauantai on bändi-ilta. Kuulostaa hyvältä. Ajateltiin asettua loppuajaksi.
Ensimmäisenä päivänä käveltiin lepakkoluolalle. Matkalta löytyi kumipuuplantaasi.
Muutaman päivän hammockissa roikkumisen jälkeen otettiin viidakkotrekki orankien jäljille. Alkuperäinen suunnitelma oli trekin päätteeksi yöpyä viidakossa, mutta koska rahatilanne ei antanut periksi, jouduttiin valitsemaan vain päivän kestävä kävely. Meidän seuraan liittyi kanadalainen tyttö, Megan, joten lähdettiin kolmisin liikenteeseen kahden oppaan kera.
Ja melko alkumetreillä saatiin, mitä haluttiin. Meitä vastassa oli orankiäiti lapsensa kanssa. Uskomattomia elukoita! Mutta orankien lisäksi kohteessa oli myös noin 10 muuta turistia, joten henkilökohtaisesti mulle tilanne oli vähintäänkin ahdistava. Ei itseni, vaan orankin puolesta. Ennen trekkiä oppaat kertoivat sääntöjä, joita tulisi noudattaa, jos törmätään orankeihin. Yksi säännöistä kuului: ”Pysy vähintään 7 metrin päässä orankeista.” Ja kuinkas ollakkaan, joku turisteista lähestulkoon roikkui orankin kaulassa poseeratakseen kameralle. Se niistä säännöistä ja kunnioituksesta eläimiä ja luontoa kohtaan. Vihastutti, joten pysyin mahdollisimman kaukana tilanteesta. Sen jälkeen oppaat kertoivat, että ”high seasonilla” turisteja voi olla sadoittain samaan aikaan viidakossa.
Orang-utan = metsän ihminen
Siinä mielessä huono tuuri, että tämä jäi ainoaksi kohtaamiseksi orankien kanssa. Sen sijaan nähtiin gibboneita, melko harvinaisia apinoita, sekä erittäin suloisia ja ystävällisiä ”thomas leaf apinoita”
Lisäksi lounaspaussilla nähtiin kilpikonna pienen vesiputouksen altaassa. Paikka oli muutenkin aivan uskomattoman kaunis. Perhosia lenteli kaikkialla ja ihana kirkas vesi virtasi putouksena alas.
Päivän päätteeksi laskettiin tubeilla jokea alas takaisin kylään, ja tietenkin vettä alkoi satamaan kaatamalla. Eihän sillä mitään väliä ollut, kastuttiin kumminkin, mutta kylmä iski luihin ja ytimiin, ja hostellilla odotti ainoastaan jääkylmä suihku. Kylmää kyytiä trooppisen viidakkokävelyn jälkeen.
Lauantai-iltana oli vuorossa musiikkia ja hauskanpitoa. Lähes kaikki paikalliset soittivat jotain instrumenttia ja joka päivä alhaalla soi akustinen. Kaikki vaikutti olevan taitavia hommassaan ja odotukset olivat jokseenkin korkealla bändin suhteen.
Bändi osottautui kuitenkin enemmänkin ”ryhmä-rämä” henkiseksi, mutta kaikilla oli hauskaa, ja se oli pääasia. Baariin tuli noin 20 ihmisen joukko saksalaisia, jotka olivat palanneet samana päivänä yön yli kestäneeltä viidakkotrekiltä. Tanssilattia täyttyi pikkuhiljaa, ja hetkeä myöhemmin löydettiin myös itsemme sieltä heilumasta.
Bändi alkoi vetämään viimeisiään, ja kukas se siellä rumpujen takana istuikaan..? No Marko tietenkin! Se oli löytänyt tiensä paikallisten seuraan ja seuraavat kaksi biisiä meni Markon paukuttaessa rumpuja. Biiseistä ei ollut mitään tietoa. Jotain paikallisia renkutuksia, mutta rumpali selvisi mainiosti veressä vaikuttavista lukuisista oluista huolimatta. Oli aika mennä unille.
Aamulla herättiin aikaisin. Oltiin päätetty lähteä jatkamaan matkaa. Liika rentoilu kävi kunnon päälle, joten kaivattiin aktiviteetteja. Otettiin bussi kohti Berastagia, jossa oli tarkoitus kiivetä aktiiviselle tulivuorelle. Automatka ei ollut kuitenkaan mikään paras kokemus. Eiliset oluet velloivat mahassa, joten kutakuinkin neljä tuntia istuin pää pussissa valmiina mahdollista tyhjennystä varten. Mutta selvisin.
Tavattiin Megan uudestaan samassa hotellissa Berastagissa ja sovittiin, että seuraavana päivänä kiivetään yhdessä tulivuorelle. Meidän seuraamme liittyi myös hollantilainen tyttö.
Berastagi on melko sateinen kaupunki, ja sateet sattuvat yleensä kello 13-14 välille, joten lähdettiin melko aikaisin liikenteeseen. Ylös oli noin 2-3 tunnin kävely kohtalaisen helppoja reittiä pitkin. Ja kun saavuttiin lähelle huippua, hillitön kohina saavutti meidän korvat. Aluksi luultiin, että se on vieressä pauhaava joki, kunnes tajuttiin, että ääni tuleekin tulivuoresta. Se syöksi mielettömällä voimalla rikkikaasua ulos lukuisista rei’istä, ja haju oli sen mukainen: mätä kanamuna. Mutta näkymä oli aivan mahtava, pysäyttävä. Luokittelisinkin tämän yhdeksi reissun kohokohdista
Alkoi ripottamaan vettä, joten lähdettiin pikaisesti alaspäin. Reitti oli kivinen ja mutainen, joten rankkasateen iskiessä se olisi hyvin liukas ja vaikeakulkuinen. Ohitettiin pahimmat kohdat, jonka jälkeen alkoi satamaan kaatamalla. Eikä sille tullut loppua.
Hetkenaikaa se oli vapauttavaa ja ihanaa. Mutta sade vaan jatkui ja jatkui ja jatkui, joten tunnelma muuttui hiljalleen hilpeydestä apeudeksi, ja kaikki täristiin kylmissämme yltäpäältä märkinä. Seuraava kohde lämmitti tosin mieltä: kuumat lähteet. Matka oli pitkä ja tuskainen. Käveltiin ehkä tunti rankkasateessa, mutta se palkittiin parhaalla mahdollisella tavalla. Ihana kuuma lähde odotti höyryten meitä, ja päästiin lämmittelemään tunnottomia raajojamme. Kylmyys otti totisesti syvälle kroppaan, sillä koko ilta hotellillakin meni täristessä. Thaimaan lämpöjä odotellessa (sielläkin on tosin sateista jo tähän aikaan vuodesta).
Joten tänään matkataan takaisin Medaniin. Otetaan illalla lento Kuala Lumpuriin, vietetään jälleen yö lentokentällä (oletetusti KL:n lentokenttä on himppasen parempi kuin mikään kenttä Indonesiassa!) ja jatketaan aamulla Krabille. Alkaa niin sanotusti kotimatka häämöttämään
Käy seuraamassa Facebookissa ja Instagramissa.
No Comments