Pyöräillen Helsingistä Porvooseen

Aloitetaan vaikka siitä, että tällä viikolla sain kunnian vaihtaa pyörääni ensimmäisen kerran uuden sisäkumin puhjenneen tilalle. Olen odotellut tätä hetkeä, sillä samoilla kumeilla on painettu koko viime kesä yhteensä lähemmäs 3000 kilometriä maantietä, ellei enemmänkin. Kuvittelin homman olevan yhtä helppoa, kuin miltä se Youtube-videoissa näytti, kunnes todellisuus iski päin pläsiä useamman ärräpään saattelemana.

Ostin pyöräni viime vuonna, eikä kumeja tosiaan ole kertaakaan vielä sen jälkeen vaihdettu. Ulkokumit olivatkin niin tiukassa, että sain pyytää miestäni moneen otteeseen apuihin, joka myös paini renkaan kanssa hikikarpalot otsalla useaan otteeseen, ennen kuin saatiin rajuin ottein revittyä ulkorengas sisäkumin tieltä pois. Kiittelin moneen otteeseen Äiti Maata, ettei viime kesän reissulla keskellä autioita Lapin teitä jouduttu kuminpaikkailu hommiin. Siitä ei varmasti oltaisi selvitty ilman Jänkhäjoosepin apuja, sillä nytkin mieheni avustuksella hommaan meni vaatimattomat 3 tuntia…..

Pyörä saatiin kuin saatiinkin ajokuntoon ja päätin hetimiten muutaman testikerran jälkeen lähteä kokeilemaan kumien kestävyyttä kesän ensimmäiselle pitkälle pyöräretkelle. Kesäisessä auringonpaahteessa päätin pyöräillä Helsingistä Porvooseen ja takaisin. Porvoo kohteeksi valikoitui pikaisen harkinnan jälkeen, sillä kaikkiin muihin ilmansuuntiin olen jo useampaan otteeseen pyöräillyt.

Reitti Helsingin keskustasta Porvooseen kulkee itäisen Helsingin kautta, joka osoittautui jälleen kerran yhtä haastavaksi rastiksi, mitä se on tähänkin asti aina ollut. Historia toistaa itseään ja pahasti, sillä hortoilin samoilla alueilla ties kuinka monetta kertaa, ja olin TAAS idioottimaisesti vähällä luottaa Google Mapsin ohjeisiin, joka olisi kieputtanut minua pitkin Itäkeskusta, kunnes tajusin katsoa tiekylttejä, jotka viitoittivat minut suoraan Itäkeskuksesta Porvooseen johtavalle tielle numero 170.  (Olisikohan pyöräilijöillä muuten jotain vaihtoehtoisia ja toimivia navigointivälineitä moneen kertaan pettäneen Google Mapsin tilalle?)

Ison tien kyljessä kulkee kevyen liikenteen väylä pitkälle yli puolen välin Porvoon suuntaan. Kalkkirannan risteyksen kohdalla Söderkullan jälkeen pyörätie vaihtuu tienpientareeksi, joka sekin on niin leveä, ettei pyöräily autotien vierustaa tuntunut lainkaan ahdistavalta, toisin kuin vaikkapa Oulu-Kemi välimaasto, jossa tienpiennar oli renkaan paksuinen, eikä pelkoa lainkaan helpottanut solkenaan ohi ajavat tukkirekat. Helsinki Porvoo väli oli varsin onnistunut, helppo ja mukava reittivalinta  päiväretkeksi, ja soveltuu siten helposti myös hieman vähemmän polkeneellekin.

Matkaa yhteen suuntaan tuli noin 55 kilometriä. Aikaa en sen kummemmin kellosta katsellut, mutta oletan yhdensuuntaiseen matkaan menneen noin kolmisen tuntia. Menomatka taittui varsin vaivatta, minkä syyn ymmärsin vasta paluumatkalla takaisin Helsinkiin, kun vastatuuli alkoi puhaltamaan heti alkutuimaan kohtisuoraan kasvoilleni. Olin siis onnellisesti posottanut myötätuulessa menomatkan ja kuvitellut homman olevan lasten leikkiä.

Maisemat tällä matkalla ovat varsin idylliset, joskaan eivät päätähuimaavat. Sipoonrannan kohdalla aukeava merimaisema saa kyllä hymyn varsin korkealle korviin, ja näillä main olisi mieli tehnyt heittää hikiset pyöräilykamppeet niskasta ja hypätä meriveteen. Kolmisen kilometriä jälkeen Sipoonrannan on muuten pysähtymisen arvoinen pieni sympaattinen kahvila Navetta, johon suosittelen poikkeamaan pullakahville tai vaikkapa lounaalle. Tällä kertaa olin itse kuitenkin liian hätäinen ja painelin molempiin suuntiin vain paikkaa kaihoisasti katsellen.

Saavuin Porvooseen hyvissä sielun ja ruumiin voimissani, istahdin kauniiseen joenvarteen ja siemailin termarikahvit samalla etsien netistä mahdollista lounaspaikkaa. En jaksanut tuijotella puhelintani kauaakaan ja päädyin klassiseen hortoilutaktiikkaan, jonka johdosta epätoivoisessa nälkätilassa jälleen kerran otin vain sillä hetkellä kohdalleni osuneen ravintolan.

Ravintola AlbaRio oli joen lähettyvillä ja ehdin juuri ja juuri lounaalle. Vastoin kaikkia odotuksia, osoittautui hätäratkaisu tällä kertaa varsin hyväksi: koska lounas oli juuri loppumassa, sain alennetulla viiden euron hinnalla syödä ison lautasellisen maukasta kasviskeittoa ja salaattipöydän antimia. Loistotuuri ja maukasta ruokaa ulkoterassilla antoi lisävirtaa pyörähtää pikaisesti myös vanhassa kaupungissa, johon lähdin taluttelemaan pyörääni lounaan jälkeen.

Vaikkei pyörän taluttaminen mukulakivillä ollut ehkä viisain valinta tällä retkellä, niin silti pystyin nauttimaan niiden vanhojen kauniiden, pieniä yksityiskohtia täynnä olevien talojen tuijottelusta keskellä Vanhan Porvoon lempeää tunnelmaa. Talojen sisäpihoille johtavat puuportit ja niiden takaa aukeavat kauniit näkymät ovat mielestäni kaupungin parasta antia. Mieli ratsasti jonnekin keskiajalle kompuroidessani epätasaisilla mukulakivillä ja ihmetellessäni värikkäitä rakennuksia. Koristeelliset pienten kauppojen edustat ja rakennusten yllä kohoava hieno kirkon torni luovat jotain sellaista tunnelmaa, mitä monestakaan kaupungista ei löydä. Hersyvästä perjantaipäivän tunnelmasta puuttui ainoastaa viulun soitto ja hevosvaljakot….mutta hetkinen, jokuhan soittaa täällä viulua. Hetki oli niin absurdin osuva, ettei auttanut muuta kuin hymyillä leveästi ja jatkaa vaivalloista pyörän hilaamista viulunsoiton tahtiin.

Keskiaikaisen tunnelmoinnin pysäytti saapuminen Brunberin tehtaanmyymälän eteen, jonka käymättä jättäminen täällä olisi synti, vaikken koskaan oikeastaa olekaan ollut mikään valtaisa Brunbergin herkkujen fani. 1871 perustettu makeistehdas on ollut perustamisestaan lähtien Porvoo-uskollinen. Tunnin visiitti kaupungissa päättyi siis riisisuklaisiin ja lakritseihin, ja herkut sivulaukussa vaihdoin pyöräilykengät takaisin jalkaani ja polkaisin taas liikkeelle.

Näin jälkeenpäin ajateltuna retki oli varsin pitkä ja uuvuttava lounasmatkaksi, mutta sitäkin antoisampi. Porvoon ihanan tunnelman lisäksi tuli jälleen kerran todistettua se, kuinka ajantaju pyöräillessä vain katoaa. Päivä hujahtikin kuin leikiten. Mitä nyt loppumatkasta vastatuuli pisti sen verran ikävän vastuksen, että keittolounaan energia ei enää riittänyt ihan kotiin asti, vaan hyppäsin Vuosaaren kohdalta metroon ja painelin loppumatkan oranssin menopelin kyydissä.

Niin on kaunis kaupunki tuo Porvoo, että seuraavalla kerralla varaan enemmän aikaa itse kaupungissa fiilistelyyn. Ja eihän mikään estä heittämästä pyörää bussiin, jos takaisintulomatka tuntuu turhan kuluttavalta. Tai jos haluaisikin istahtaa pidemmäksi aikaa vaikkapa panimo-oluiden kimppuun joenvarsiterassille.

Käy tykkäämässä Facebookissa ja seuraamassa Instagramissa!