Panama citystä ei juuri jäänyt muuta käteen kuin Mercado de mariscos, jossa tarjolla oli suoraan merestä pyydettyä herkkuruokaa ihan käypään hintaan. Muuten kaupunki oli kallis ja vaikeasti lähestyttävä meidän makuumme. Yövyimme Posada 1914 nimisessä hostellissa, joka oli oikeen viehättävä ja vehreä paikallisten pitämä hostelli. Aikalailla muuten kaupunginosa onkin rakennettu täyteen toistaan korkeampia pilvenpiirtäjiä. Vanha kaupunki oli viehättävä, mutta jotenkaan ei saatu siihenkään minkäänlaista otetta ja kaikki tuntui pyörivän turismin ympärillä. Taloja restauroitiin kovaa vauhtia ja kaupunki tuntui muutenkin hyvin uniselta
Tuloerot näyttäytyivät erittäin karkeasti katukuvassa. Käveltiin puolen tunnin matka uudesta kaupunginosasta vanhaan. Ohitettiin niiden väliin jäävä slummialue, jossa paikalliset peseytyivät ämpärivedellä samaan aikaan kun tien toisella puolella ökyrikkaat paistattelivat päivää luksusjahtien kansilla. Pistää taas miettimään, mihin se raha virtaa. Panaman kanava itsessään toki tuo pääomaa kaupungille, mutta koska kaikki muutenkin pyörii täällä Suomen hinnoissa, on melko pöyristyttävää, kuinka niin monet ihmiset siltikin elävät uskomattoman köyhissä oloissa niin lähellä yltäkylläisyyttä.
Päätettiin lähteä mitä pikimmiten kohti valkoisia hiekkarantoja ja auringonpaistetta. Ostettiin liput yöbussiin ja määränpäänä Bocas del Toro, saarirykelmä lähellä Costa Rican rajaa. Bussimatkan oli määrä kestää kymmenisen tuntia, joten tiedossa oli armotonta matkustamista. Tähän väliin on pakko kiittä itseään espanjan kielen opiskelusta. Näinkin köykäisestä kielitaidosta on ollut äärettömän paljon apua, sillä lähes kukaan virkailija ravintolatyöntekijöitä lukuunottamatta ei puhu täällä englantia. Bussilippujen ostaminenkaan tuskin olisi ongelmitta sujunut ilman muutamaa sanaa espanjaa.
Bussimatka alkoi iltasella ja ennen sitä kulutettiin aikaa juomalla Balboaa, paikallista olutta. Tutustuttiin myös joukkoliikenteeseen, minkä ansiosta eksyttiin. Ei sentään pahasti ja nähtiinpähän kaupunkia lisää. Joukkoliikenne on halpaa ja ilmeisen hyvin järjestetty, jos tietää mihin mennä. 25 senttiä täytyy pulittaa matkasta, kun sama matka taittuu taksilla 5 dollarilla, joka sekään ei tosin paha hinta ole. Bussit eivät hyväksy käteistä vaan erikseen pitää ostaa muutaman dollarin matkakortti. Senkin ostaminen tapahtui säädön kera kielimuurin yllättäessä, kunnes joku paikallinen kielitaitoinen herrasmies riensi apuihin.
Illalla hypättiin bussiin ja edessä oli suorastaan vittumainen yllätys. Ja nyt, jos mielit kertomusta ihanasta rakkaudentäyttämästä häämatkasta, suosittelen vaihtamaan kanavaa. Seuraavat 11,5 tuntia oli tuskaista helvettiä kaikkine mausteineen.
Saatiin ehdottomasti bussin huonoimmat ja epämukavimmat paikat, ja kyllä, heti bussin vessan takaata. Kuka idiootti on keksinyt laittaa viimeisen istumarivin yöbussiin vessan taakse, jossa jalkatilaa on noin 20cm eikä selkänojia pysty kallistamaan senttiäkään takakenoon?
Hätä ei vielä tosin ollut tämän näköinen. Bussi lähti liikenteeseen, eikä takarivissä ollut muita, joten saatiin suoristettua itsemme mukavasti makuuasentoon. Tämä toivonkipinä sammui kuitenkin ennen kuin ehti edes syttyäkään. Muutaman minuutin matkan jälkeen bussi pysähtyi, ja otti kyytiinsä kolme lisämatkustajaa plus koiran. Ahtauduttiin Markon kanssa vessan taakse vittuuntuneina huonosta onnestamme. Sardiinit purkissa pakkauduttiin sikaosastolle ja koitettiin ummistaa silmiämme, kunnes viimeinen niitti astui kehiin. Trooppisten maiden tyyliin kuljettaja iski ilmastoinnin epäilemättä kylmimmälle mahdolliselle eikä tarjolla ollut tietenkään mitään lämmikettä saati oltaisiin itse varauduttu. Oltiin toki varauduttu aikaisemmista kokemuksista oppineina viileisiin bussikyyteihin, mutta tämä veti ehdottomasti pohjat kaikelta. Ilmastointireikä oli kaiken kukkuraksi suoraan yläpuolellamme ja jäistä ilmaa puski täysillä syliin. Yritettiin matkan aikana kaikkemme, jotta saataisiin peitettyä ilmastointi. Epätoivosta kertoo jotain se, että keksin pureskella purkkaa ja yritin kiinnittää sen avulla muovipussia ilmastointikanavan päälle. Eihän siitä mitään tietenkään tullut. Saatiin kuitenkin viritettyä verho Markon sandaalin avulla tuulen tielle, mikä sekin tasaisin väliajoin toki tippui syliin. Ja jottei liian helpolla päästäisi, oli moottori suoraan allamme, joten meteli viimeistään piti meidät hereillä. Fyysinen ja psyykkinen kroppa oli parisuhteen lisäksi aikamoisen koetuksilla. Bussi pysähtyi muutaman kerran puolentunnin tauolle, jolloin oli ihanaa mennä ulos lämmittelemään…vesisateeseen toki.
Harmi ettei tästä matkasta tullut enempää kuvamateriaalia. Ei käynyt mielessäkään kyllä alkaa ikuistamaan niitä hetkiä.
Matkan päätyttyä loppumatka saarille luonnistui ongelmitta. Rahaa ei toki saatu automaatista, mutta onneksi oltiin varauduttu jonkin verran etukäteen.
Ilma on myös ollut harmillisen sateinen kauttaaltaan, mutta uskon että onni kääntyy vielä tälläkin saralla. Valkoiset hiekkarannat nähty, mutta auringonpaistetta vielä odotellaan. Nyt siis Bocas del Toro ja Isla Bastimentos. Tästä lisää ensi kerralla.
No Comments