Monteverde ja pilvimetsät

San Josesssa suunnattiin aikaisin aamulla bussiasemalle, josta oli määrä ottaa suora bussi Monteverdeen, vuoristokylään, joka sijaitsee puolivälissä San Joseta ja Nicaraguan rajaa. Kuten aikasemmat kokemukset ovat ennustaneet, ei tämäkään mennyt ihan niin kuin suunnitelttin.

väliin on tosin pakko todeta, ettei tämä matkanteko ja lomailu niin kamalaa ole ollut, kuin ehkä ainakin edellinen teksti antaa ymmärtää. Lukiessani sitä itse jälkeenpäin, nauratti kuinka valitusvirreltä se kuulosti :DBussiasemalla Marko jonotteli lippujonossa aikansa minun odottaessa rinkkojen kanssa tuonnempana, kunnes lipunmyyjä huusi kopistaan espanjaksi jotain. Ihmiset alkoi säntäilemään ympäriinsä ja me seistiin huuli pyöreänä, että mitäs helkuttia tässä nyt tapahtuu. Lipunmyyjä ei puhunut englantia, joten siltä ei usean yrityksen jälkeen saatu vastausta tapahtumaan. Sain kuitenkin sen verran kiinni espanjankielisistä sanoista, että bussi myytiin loppuun ja ilmeisesti he yrittävät saada uutta bussia loppuunmyydyn bussin kaveriksi. Liputtomia jonossa oli nimittäin paljon. Ja näin kävi. Lipunmyynti jatkui tovin ihmettelyn jälkeen ja päästiin seuraavaan bussiin. 5-6 tunnin bussikyyti maksoi noin 4 $.

Saavuttiin erittäin kauniiden vuoristomaisemien saattelemana Monteverdeen, vuoristokylään, jonka joskus aikanaan asuttivat Alabamasta lähteneet pasifistit, jotka kieltäytyivät osallistumasta Korean sotaan. Vankilareissun jälkeen löysivät vehreän Monteverden, jossa kertoman mukaan saivat toteuttaa rauhanaatettaan ja maanviljelystaitojaan.

Santa Elena on Monteverdessä se paikka, johon useimmat reissaajat asettuvat majaksi. Niin myös me. Kyläpahanen on pieni, mutta ravintolatarjontaa riittää elämysmatkoja tarjoavien yhtiöiden rinnalla. Täällä on mahdollisuus mennä mukaan ties mihin aktiviteetteihin, suosituimpina varmasti ”canopy tour”, jossa turistit pistetään liitelemään pisimmillään kilometrin pituisiin vajereihin puiden latvustojen korkeudelle. Lisäksi on kahviplantaasikierroksia, suklaatehdaskierroksia, trekkejä ”pilvimetsissä”, ratsastusta, yökävelyitä metsässä jne jne.. Meillä on ensisijaisesti mielessä vaijerit.

Saavuttiin siis Santa Elenaan vailla majapaikkaa. Oltiin edellisenä iltana tutkailtu netistä, että suurin osa paikoista olisi täynnä. Jännityksellä odoteltiin, mitä vastaan tulee, sillä kuten edellä on todettu, on onni ollut enemmänkin muiden puolella lähiaikoina, jos puhutaan matkan teosta. Saatiin kuitenkin suosittu ja Santa Elenan parhaaksi arvioitu paikka erittäin mukavalla huoneella. Ja toden totta, this is the place to be. En ole reissuillani koskaan törmännyt näin  uskomattoman hyvään ja laadukkaaseen palveluun. Saatiin noin puolen tunnin mittainen opastus KAIKKEEN, mitä kuvitella saattaa tällä muutaman päivän vierailulla. Saatiin jopa jo kaiken kattava ohjeistus siitä, kuinka päästään seuraavaan kohteeseemme mahdollisimman kätevästi.

Markon oloa varjosti edelleen vielä melko kovaksi yltynyt vatsatauti, joten ensimmäinen ilta täällä meni tutuissa  merkeissä. Pähkäilyn jälkeen päätti Marko aloittaa kuitenkin mukana olleen antibiotin nappailun ja seuraavana päivänä olo alkoi helpottamaan. Päästiin siis vihdoin liikenteeseen, ja heti seuraavana päivänä lähdettiin ”vähän kävelemään”. Löydettiin  itsemme hetkeä myöhemmin jyrkiltä vuoristoteiltä, joka siis on ihan merkitty trekkireitti. Ei kuitenkaan ymmärretty aluksi, mihin oltiin itsemme laitettu, ja reitti osoittautui helvetinmoiseksi ylämäkikävelyksi. Käveltiin noin tunti jyrkkää ylämäkeä, sillä ”olisi tyhmää luovuttaa enää tässä vaiheessa” 😀 Jossain vaiheessa vastassa meitä oli minun kauhukseni vihreä paksu käärme (HYI HEL****I) ja lähes samaan aikaan puskista ilmestyi Markon kammoksuma kämmenen kokoinen lentävä pörriäinen. Kummatkin kiljuttiin tyttömäisesti ja juostiin pois ;). Matkalla testattiin myos meidan ”zen-hermoja”, kun reitti kulki lapi peukalonpaan kokoisten porriaisten kansoittaman alueen.

Vähän ennen huippua alkoi tuulemman vimmatusti ja tajuttiin olevamme pilven sisässä. Näkyvyys oli heikko, joten maisemia ei oikeastaan ollut, mutta ylhäällä meitä vastassa oli aavemainen paikka. Huipulle oli pystytetty tv-torneja ja isoja lautasantenneja. Paikka oli autio, pilviharson täyttämä tasanne, jossa tuuli ulvoi puhaltaessaan valtavaa lautasantennia vasten. Tai mistä ikinä ääni tulikaan, oli se karmivan kuuloinen. Istahdettiin hetkeksi, vaikka minun olisi tehnyt siltä seisomalta mieli juosta koko matka takaisin alas. Alempana paistoi taas aurinko.

Loppupaiva kului lihashuollon parissa.

Käy seuraamassa Facebookissa ja Instagramissa.