Kuukauden muistelo: Kanaostoksilla Laosissa

Kaakkois-Aasia vuonna 2011. Saavuimme mielenkiintoisen bussimatkan siivittämänä pienen pieneen laosilaiseen kyläpahaseen nimeltään Tad Lo. Tad Lo sijaitsee Laosin eteläosassa lähellä Paksea, josta otimme rähjäisen paikallisbussin lähemmäksi kylää.

Matkan varrelta saimme suosituksen majoittua Mama Pap’s nimisessä guesthousessa, jota äkäisen googlailun jälkeen ei kaiketi enää ole edes olemassa (ainakaan sillä nimellä). Mama oli pieni iloinen vanharouva, joka pulitti 10 000 kippiä bungalowiyöstä. Euroissa tämä on noin yksi. Kylää ei kai turhaan sanota budjettimatkailijan paratiisiksi.

Kaunis vesiputouksien ympäröimä kylä oli hiljainen ja kohtalaisen turistivapaa. Vuokrasimme skootterit ja tutkiskelimme kylää ja sen ympäristöön levittäytyvää vesialuetta. Putousten yläpäästä löytyi luonnon oma uima-allas, jossa vilvoittelimme polttavan helteisenä päivänä.

Korviimme kantautui mahdollisuus ”barbecue-illasta”, jota guesthousen Mama pyydettäessä järjestää. Tartuttiin tilaisuuteen, ja hetken päästä jo olimme kauppalistan kanssa matkalla kylän ainoalle ruokatorille. Ruokalistalla oli pääasiassa vihanneksia ja kanaa. Tämä ruokalista löytyy minulta edelleen arkistoista, sillä olihan illan ruokahetki kaikessa työteläisyydessään eeppinen.

Kävelimme markkinoille ymmärtäen samalla, että ostoslistalla tosiaan oli 3 kanaa. 3 kokonaista elävää kanaa. Olimme nähneet, kuinka paikalliset ollessaan kanakaupoilla mittailivat käsillään muhkeimpia rintapaloja kanojen siipien alta ja näin valitsivat parhaimmat yksilöt eväikseen. Kanat kieputettiin koivistaan nippuun, heitettiin skootterin sarville roikkumaan ja kaasuteltiin kohti kuumia patoja.

Kivi, paperi, sakset -taktiikalla kisailimme siitä, kuka saisi kunnian koskea elävään kanaan. Minä jättäydyin hetimiten kisasta pois; olinhan jo vuosia takaperin kieltäytynyt pistämästä lihaa suuhuni, joten ajatus elävän kanan roikottamisesta pää alaspäin kohti kuolemaansa sai suupieleni kääntymään alassuin ja koko kropan kananlihalle. (..ehheh..)

Kanakauppiaan kohdalla ilmeistämme luultavasti paistoi epävarmuus. Yleensä kanaostokset kun tarkoittavat meille vakuumipakattujen fileiden nostamista kylmäaltaasta sinisiin ostoskoreihin ja sieltä edelleen liukuhihnan kautta kauppakassiin. Sen toimituksen pystyy hoitamaan kuka tahansa lukutaitoinen.

Tällä kertaa vaatimuksina olivat kielitaito ja taito käsitellä elävää kanaa. Seisahdimme kauppiaan eteen ja kuten sanoin, mies osasia lukea ilmeistämme paljon. Näytimme sormillamme kuinka monta yksilöä halusimme, kauppias valitsi mielivaltaisesti kaakattavien kanojen seasta kolme meille sopivaa, kaivoi esiin muovipussin ja tiputti kanat peräjälkeen elävinä valkoiseen läpikuultavaan pussiin.

Kenenkään ei siis tarvinnut roikotella kanoja käsissään, mutta kuinka brutaalilta tuntui kantaa elävää kanakasaa muovipussissa, kun välillä pussista kuului vaikeroivaa kotkotusta ja siipien räpyttelyä. Voin kertoa, että siinä kävelymatkassa oli melko paljon eksotiikkaa mukana.

Tarkemmin asiaa ajatellen, on varmaan yhtä julmaa, jos ei julmempaakin, kantaa kaupan vakuumipakattuja kanafileitä repussaan. Voisin uskaltaa väittää, että laosilaisen pientuottajan kanat ovat eläneet melko paljon paremman elämän S-marketin kylmäaltaan tipusiin verrattuna.

Niin tai näin, kotkottavat kanat muovipussissa päädyttiin Maman luokse, joka sai kunnian toimia teurastajana. Mama kutsui meidät kaikki katselemaan teurashetkeä, enkä epäröinyt mennä, sillä mielestäni jokaisen lihaa syövän tulisi nähdä, kuinka liha päätyy lautaselle. Ja vaikka en itse lihaa ollut pitkään aikaan oikeen syönytkään, päätin kuitenkin osallistua ruoanlaittoon, syömiseen ja sen vuoksi siis myös teurashetkeen.

Teurastus tapahtui kahden naisen voimin alkeellisen keittiön lattialla. Toinen naisista piti kiinni kanasta, katkaisi kaulan ja toinen vetäisi kurkun auki, jonka jälkeen veret valutettiin lautaselle. Tässä kohtaa jouduin hieman katselemaan muualle. Kanan viimeiset sätkyt sivalluksen jälkeen ja veren roiskuminen pitkin lautasta saivat vatsansisältöni pyörähtämään muutaman kerran ympäri. Toimitus tuntui kuitenkin niin luonnolliselta, että vaikka noinkin ison eläimen tappaminen ja sen katseleminen oli ajatuksena alussa hieman epäilyttävää ja saikin jalkani hieman tutisemaan, ei se siinä hetkessä tuntunut kuitenkaan millään tavallalla julmalta tai väärältä. Molemmat toimittivat tehtävänsä tyynen rauhallisesti ja lopun kynimisen naiset tekivät takahuoneessa, mitä en tohtinut mennä enää katselemaan.

Aineksista valmistui grillivartaita. Istuimme keittiön lattialla ja pilkoimme valtava määrä kasviksia, vihanneksia ja kanaa samalla siemaillen laosilaista olutta. Meni pitkälle iltaan ennen kuin ruoka oli valmista. Kaikki kylän lapset kokoontuivat grillaushetkeen. Välineinä meillä oli melko alkeellinen hiilillä toimiva kivigrilli, jossa pystyi paistamaan noin viittä varrasta kerrallaan. Homma eteni hitaasti ja aikuisten lopulta väsyessä tekemiseen, ottivat lapset ilomielin tehtävän vastaan. Oli aivan mielettömän siistiä katsella lasten intoa paistella vartaita ja syövän niitä hyvällä ruokahalulla, ja tämä olikin heittämällä antoisin ja palkitsevin vaihe koko päivässä!