Takana kaksi lumista ja kylmää vuoden 2022 kuukautta. Etelä-Suomessakin ollaan elelty lumi-infernon keskellä ja toisinaan liukasteltu peilikirkkailla jalkakäytävillä ilman nastakenkiä toivoen, ettei työmatka päätyisi päivystykseen. Parhaimmillaan puut nuokkuivat painavina lumesta ja aura-autot ajoivat itseään uuvuksiin yrittäessään pitää kulkuväyliä avoinna. Koko Helsinki oli kaaoksessa kun yhden yön aikana satoi 20 senttiä lisää lunta kaiken vanhan päälle.
Minä istun sisällä koronassa. Surettaa, ei tosin siksi, ettäkö korona olisi hankala, vaan siksi, että koronan kyläily sattui ikävään saumaan. Se asteli omahyväisesti ovesta sisään ja vesitti paitsi lapsen kaikki hiihtolomasuunnitelmat, niin myös perheen vuoden ensimmäisen ulkomaanmatkan. Joka tosin olisi suuntautunut ainoastaan Tallinnaan, mutta matka se on sekin.
Mitä vuoden ensimmäiset kuukaudet ovat tuoneet muuta paitsi lunta, liukkaita kelejä ja koronan?
Alkuvuosi meni pitkälti rauhoittuen. Rankka vuosi vei mehut ja oli pakko hidastaa. Päiviin on mahtunut paljon kotona oleilua, pipon kutomista ja urheilun priorisoimista. Pieni breikki kaikesta ylimääräisestä teki hyvää ja helmikuun kolkutellessa ovelle oli akut jo sen verran latautuneet, että oli ilo heräillä talviunilta ja tavata taas ystäviä runsain mitoin.
Klassinen näytelmä oli kuitenkin ovella. Urheilusta intoutuneena aloin saamaan taas lisää puhtia elämääni. Kunto alkoi selkeästi kohoamaan ja mieli kipusi siinä samalla. Rankat spinningtunnit, hyppytreenit ja säännölliset salitreenit saivat taas pontta. Vuoden haavelistani numero 6 ”Kuntoon 2022” oli siis saanut hyvin tuulta purjeisiin heti alkuvuodesta.
Kunnes se iski.
Koronan pirulainen veti sängynpohjalle, ja treenaaminen (ja kaikki muukin elämä) oli enää muisto ja kaukainen haave. Onneksi tautimuoto tuntuu lievältä, mutta yllättävän sitkeältä. 10. päivä alkaa olemaan takana päin ja edelleen nenä on tukossa ja uuvuttaa. Onneksi tästäkin taudista on tapana parantua.
Museokortti – alkuvuoden paras hankinta
Haave numero 18. ”Osta Museokortti ja käy museoissa” tulikin toteutettua nopeammin, kuin mitä kuvittelin. Jo ennen tammikuun loppua latasin puhelimeeni Museokortti-sovelluksen ja skannailin itseni suvereenisti sisään Kaisaniemen kasvitieteelliseen. Edellisestä käynnistä olikin jo aikaa yli 10 vuotta, joten olihan se jo hyvä aika päivittää muistikuvat museosta.
Vaikka ulkona oli yksi tämän talven monista lumimyräköistä, oli museoon asti tiensä jaksanut raivata yllättävän paljon porukkaa. Koronarajoitusten vielä ollessa päällä, tuntui siltä, että museot olivat ainoita paikkoja, joissa ihmiset pystyivät tuulettamaan päätään. Ja se kyllä näkyi täälläkin.
Kasvitieteellinen oli mukava pakopaikka talvisen ja tuulisen Helsingin keskellä. Seuraavan kerran tänne täytyy rientää kesällä, kun jättilumpeet ovat elementissään. Tällä kertaa lumpeiden virkaa esittivät nimettömän taiteilijan – noh – luomukset.
Amos Rex, Heureka ja Kansallismuseo – arvaatko, mikä vei voiton?
Jo heti seuraavilla viikolla vierailin Amos Rexissä video- ja installaatiotaiteilija Bill Violan Inner Journey näyttelyssä. 4-vuotiaalle tämä näyttely oli hieman liikaa, ja käytännössä juoksin näyttelyn läpi lapsen kannoilla kahteen otteeseen. Pitkät videotaideteokset ja kovat äänet eivät olleet omiaan pienelle lapselle.
Sen sijaan ikiklassikko Heureka räjäytti pankin, ja sai aikaan aikuisissakin kokeilunhalua ja leikkimielisyyttä. Ala-asteelta tuttu vaijeripyörä sekä jättiläisen ruokapöytä olivat omilla tutuilla paikoillaan, mutta kaikilta muilta osin Heureka tuntui saaneen aikamoisen faceliftin edelliseen kertaan nähden (joka oli joskus 90-luvulla..). Museot lapsen kanssa toimii mainiostii, jos rajoitteita on mahdollisimman vähän. Heurekassa ainakin tämä on otettu ihanasti huomioon, sillä lähes kaikkeen on lupa koskea ja asioita on nimenomaan tarkoitus ihmetellä ja kopeloida ihan lähietäisyydeltä. Toisin kuin Kouvolan Rautatiemuseossa, mutta ei mennä siihen sen tarkemmin.
Vuoden jopa neljäs museovierailu suuntautui Suomen Kansallismuseoon, joka mykisti kertakaikkisella hienoudellaan. Olin lapsen kanssa kaksin, joten tutustuminen museon sisältöön jäi hiukan pinnalliseksi, mutta ehdin kuitenkin ihastelemaan valtavan upeaa rakennusta riittämiin. Käynti oli muutenkin kaikin puolin onnistunut, sillä hiihtolomaviikon alkaessa museossa oli paljon lapsille suunnattua toimintaa, josta oli apua siinä, että omakin lapseni jaksoi pyöriä museossa jopa muutaman tunnin ajan.
Täytyy vielä todeta, että Museokortti erityisesti näinä pandemian runtelemina aikoina oli erityisen hyvä investointi. Ilman Museokortin vapautta (vapaus, koska joka kerralla tuntuu siltä, että museoon pääsee ilmaiseksi) tuskin olisin käynyt yhdessäkään näistä museoista. Olen pitkään suoraan sanottuna karttanut museoissa käymistä, sillä olen aina luullut, etteivät museot yksinkertaisesti ole minua varten. Nyt vasta olen ymmärtänyt, kuinka paljon museoissa käyminen voi rikastutta yhden viikonlopunkin tapahtumia ja samalla tuoda hyvää ajattelemisen aihetta niin lapselle kuin aikuisellekin. Sekä syyn pysähtyä ja olla yhdessä. Ja toisaalta myös pakopaikan, sillä kaikki muut paikat ovat olleet suljettuna.
Elokuvailta ystävien kanssa
Haavelistan numero 17 tuli myös yllättäen täytettyä koronarajoitusten purkauduttua. Elokuvateatterit avasivat ovensa, joten pääsimme tyttöporukalla toteuttaamaan pitkään suunnitelmissa olleen elokuvaillan.
Maailmallakin mainetta niittänyt Hytti nro 6 oli mainio elokuva, jonka tunnelma tempaisi mukaansa välittömästi. Oli ihana uppoutua elokuvateatterin tuoleille, tempautua täysillä elokuvan pauloihin ja matkustaa junan kyydissä Venäjälle upeiden henkilöhahmojen kyydissä. Tehdä juuri se matka virtuaalisesti, josta haaveilin palavasti jo lukioikäisenä. Tänään se haave on kaukainen. Matka Venäjälle on ajatuksena absurdi. On omituista ajatella, että kuukausi takaperin elokuvateatterin penkillä istuessani meidän maailmamme oli monin tavoin erilainen, monin tavoin valoisampi ja turvallisempi, kuin mitä se on nyt. Toivottavasti en joudu kuukauden tai edes vuodenkaan kuluttua sanomaan tästä päivästä samoin..
Rajoitukset pitivät huolen siitä, että elokuvan jälkeen oli aika hipsiä kotiin.
Ainoa toiveeni on rauha
Haaveiden täyttymisestä tulee aina jotenkin höpsön onnellinen olo. Tuntee saavuttaneensa jotain sellaista, jota kohden tiesi ennakkoon olevansa menossa. Rasti seinään ja sulka hattuun. Onnistuin. Vähäpätöisiä haaveita, mutta haaveita kuitenkin.
Listaani selaillessa tulee myös tunne, että kerrankin olen osannut asettaa itselleni sellaisia tavoitteita, joista suurin osa tulee mitä ilmeisimmin täytettyä. En ole lähtenyt maalailemaan isoilla pensseleillä, vaan keskittynyt niihin asioihin, jotka ovat jo melkein iholla. Pieniin, mutta jollain tavalla itselleni merkityksellisiin.
Vaikka toisaalta, nyt kun maailma on kääntynyt ylösalaisin, valot ovat osittain sammuneet ja yllä leijuu huoli ja syvä ahdistus, omat haaveet, toiveet ja unelmat tuntuvat lipsuvan otteesta. Arki kokonaisuudessan tuntuu toisinaan lipsuvan. Unelmien tilalle on hiipinyt epävarmuus ja suru.
Oikeastaan ainoa asia, jota tällä hetkellä toivon ja odotan on rauha. Sanalla on tänään erityisen suuri merkitys. Erilainen kuin ennen. Syvä, ja samalla vähän epätoivoinen.
SEURAA SOMESSA:
1 Comment
Marika / Matkalla Missä Milloinkin
5 maaliskuun, 2022 at 11:27 pmSamanlainen oivallus museovierailuihin minulle tuli pandemian myötä kuin sinulle. Viime vuonna museokortti olisi tullut monin verroin edullisemmaksi. Voi pahus, että sairastuit koronaan. Onneksi tauti on ollut lievä. Sydänliitolla on hyvä taulukko ohjeistuksesta, miten hitaasti on syytä palata takaisin liikunnan pariin.