Vaellus vei nähtävästi kaikki voimat, ja päivät kuluvat ilman mitään sen merkityksellisempää. Herätään, syödään, levätään, syödään, kävellään, levätään ja syödään, luetaan, syödään, levätään, syödään ja nukutaan…jotenkin noin. Joka päivä. Mutta sitähän se on: lomaa!
Ollaan me toki nähty ihmisiäkin. Trekin jälkeen heti samana iltana, joku kolkutti meidän hostellin ovea. Rankan viikon kestävän vaelluksen ja sosialisoinnin jälkeen päätettiin vaan löhöillä ja juoda olutta omassa huoneessamme, kunnes toinen trekillä tapaamistamme saksalaisista tytöistä seisoi oven takana. He yöpyivät meidän viereisessä hostellissa, joten syötiin yhteinen iltapala meidän huoneilla. Tai no, me juotiin olutta, Katharine söi iltapalaa.
Sovittiin seuraavalle päivälle treffit ja vietettiinkin se päivä aika pitkälti yhdessä. Arvatenkin innostuttiin Markon kanssa juomaan olutta. Tytöillä alkoi seuraavana päivänä työharjoittelu Kathmandun sairaalassa (valmistuvat kohta lääkäreiksi), joten oltiin yksin oluidemme kanssa. Illemmalla meidän seuraan kuitenkin liittyi erittäin hauska belgialainen poika, jonka tytöt olivat tavanneet aiemmin. Istuttiin iltaa, juotiin kaupungin halvimpia oluita (2 € pullo!, ei niin halpaa, eihän) ja pelattiin korttia. Kuvien ottaminen on näemmä aika pitkälti unohtunut upeiden maisemien jälkeen, joten kuvamateriaali kyseisiltä päiviltä uupuu.
Illalla hostellilla meitä oli vastassa melko ikävä yllätys. LUTEITA! Kello oli jo aika paljon, joten olisi ihan turha valittaa tai yrittää vaihtaa hostellia, eli oli tyydyttävä kohtaloon ja kääriytydyttävä tiukasti suljettuun makuupussiin. Yö menikin ludekuumotusunia nähdessä.
Aamulla oli aika tarkistaa koko sänky perinpohjaisesti. Ja mikäs muu siellä patjan alla tallustelisikaan kuin lude! Y-ÖK! Kamat kasaan ja uuden hostellin metsästykseen. Käytiin arvioltaan kaikki lähialueen hostellit ja jokainen näytti luteiden jälkeen jokseenkin oksettavilta. Joten päädyttiin lähes alueen kalleimpaan vaihtoehtoon (Yellow House noin 10€ yö/2 hlö ). Huone on vähän siistimpi, muttei mitään luksusta todellakaan näillä hinnoilla. Luksustahan täällä toki ollaankin hakemassa
Luteita ei ainakaan olla nähty, ja mikä parasta, täällä tarjoillaan kaupungin parhaat letut, todellakin. Joka päivä onkin täydentynyt lettuhetkellä. Hedonismi valloillaan. Ja ranskalaisia, ranskalaisia ja ranskalaisia. Ja tällä kertaa en puhu ruoasta vaan ihmisistä. Niitä on täällä kaikkialla ja valtavasti. Myös lähes kaikki alueen hostellit, kuten myös tämä, on ranskalaisten omistuksessa. Päivät kuluu siis lettuja syöden ja ranskaa kuunnellen. Voi sitä huonomminkin mennäEilen oli kaupunkipäivä ja käveltiin kilometrikaupalla (ei me pelkästään siis syödä!). Eksyttin Durbar squarelle, aukiolle, jossa on paljon temppeleitä, turisteja ja paikallisia viettämässä aikaa. Oltiin joskus viikko sitten oltu samaisessa paikkassa autuaan tietämättöminä minkäänlaisista pääsymaksuista. Tällä kertaa meidät kuitenkin pysäytti joku poliisia muistuttava virkamies ja alkoi vaatimaan meiltä 750 rupian (noin 7,5 €) pääsymaksua. Päätettin kiertää kortteli ympäri ja olla välittämättä maksuista. Luettiin myös opaskirjasta, että lähikaupunkiin Bhaktapuriin, johon meidän oli tarkoitus tehdä päiväretki, maksaa sisään useita kymmeniä euroja. Tuntuu oudolta, joten Kathmandu saa riittää 😉
Illalla saatiin vuorien jälkeen erittäin hyvää dhal bhatia Black Olives nimisessä ravintolassa. Vuoriin verrattuna miinuspuoli näiden ravintoloiden dahl bhat tarjoiluun on, että vuorilla se tarkoitti automaattisesti ”all you can eat” –mättämistä. Nyt onkin siis muutama päivä aikaa etsiä ravintola, joka tarjoaa kaupungin parasta dhal bhatia. Josta päästäänkin seuraavaan aiheeseen…
Tänään on ollut taas yksi laiskoista päivistä. Poistuttiin vasta kolmen aikoihin hostellilta päiväkahvi- ja-pulla merkeissä. Käveltiin ympäri kaupunkia ja siinä sivussa löydettiin sopiva kahvila. Oltiin palaamassa takaisin huoneille, kun yhtäkkiä meitä vastaan kävelee iloinen trekkioppaamme Saran. Oltiin Facebookissa yritetty sopia teehetkeä tälle päivälle, muttei saatu kontaktia kunnolla. Saran kertoi, että oli perustanut hetki sitten ystäviensä kanssa trekkivarusteliikkeen ja halusi nyt näyttää sen meille. Mehän lähdettiin siltä seisomalta hänen mukaansa.
Trekkiliikkeen yhteyteen niillä on perusteilla ravintola, joka avautuu kuukauden kuluttua. Saran vei meidät ravintolan terassille ja tarjosi kupposet teetä ja omenanpaloja. Ja koska tykätään syömisestä, tuli puhetta dhal bhatista. Kysyttiin, mistä saa kaupungin parasta ja Saran mainitsi jonkun ravintolan, nimeä en muista. Mutta mikä parhautta ja ainutlaatuisinta, hän kutsui meidät huomenna omaan kotiinsa syömään vaimonsa kokkaamaan dhal bhatia. Aivan mahtavaa, maltan tuskin odottaa!
Toinen yllätys odotti meitä hostellin respassa. Ei oltu nähty saksalaisia neljään päivää, ja siinä ajassa oltiin ehditty vaihtaa hostelliakin. Eilen kuitenkin jätettiin niiden hostellin aulaan viestinä lapulle meidän yhteystietoja, joten tänään meitä oli vastassa paperille raapustettu vastaus: ”ollaan hostellilla tänään illalla, tai jos ei, haetaan teidät huomenna seitsemältä”. Kuinka ihanan vanhanaikaista! Haettiin tytöt hostellilta ja syötiin illallinen yhdessä.Nyt ukkostaa ja sataa…myrskyä ilmassa..
Ja hetki sitten saamani tiedon mukaan rakas ystäväni on synnyttänyt pienen pojan. Saisinpa teleportin hetkeksi, jotta pääsisin paikanpäälle onnittelemaan! HURAA!
Käy seuraamassa Facebookissa ja Instagramissa.
No Comments