Taistelutantereen jälkeen meno alkoi näyttämään kutakuinkin inhimilliseltä. Ampanasta lähtevä lautta liikkui ajallaan (noh, 10 minmyöhässä..) ja pääsy viimeiseen kohteeseen alkoi näyttämään todelliselta. 5 tuntia lautalla Wakaihin ja siitä pienemmällä veneellä Kadidirille. Kohde saavutettu ongelmitta.
Suunnitelma oli siis seuraavanlainen: muutama ensimmäinen yö Kadidirilla, sen jälkeen muutaman viikon saarihyppely ympäri pienempiä saaria. Vastaanotto Kadidirille oli mahtava: ”MOOII, Ootteko kaikki suomalaisia, ihanaa!” Suomalaiset sukellusopettajat, Mika ja Emmi, olivat tulleet Kadidirille pyörittämään sukelluskeskusta. Loistava ensivaikutelma ja paikka alkoi vaikuttamaan kaikin puolin puoleensavetävältä.
Marko oli aikaisemmin reissun tiimellyksessä väläytellyt sukelluskurssista ja yrittänyt houkutella mua mukaan. Mä en niin järin ole ajatuksesta innostunut, mutta koska täällä saisi suomenkielistä opetusta, alkoi ajatus kurssista tuntumaan ihan järkeenkäypältä. Puhuttiin heti ajatuksesta Mikalle ja Emmille ja nehän innostui siitä samantien. Heti ensimmäisenä iltana me istuttiin kurssikirjat kädessä ja sulateltiin ajatusta. Seuraavana päivänä aloitettiin kurssi.
En olisi kyllä ikinä itsestäni uskonut, että hyppään happipullo selässä veden alle. Mutta siellä mentiin. Tällä hetkellä ollaan loppukoetta vaille sukelluskurssin käyneitä, ja aika mahtavaltahan se tuntuu.Vedenalainen maailma on ihan mieletöntä. Täällä korallit on ihan kuin unimaailmasta tai luotodokumentista, niin kaunista. Kaloja ei ole niin paljon kuin mitä Malesiassa nähtiin snorklaillessa, mutta ollaan me isoja ja ihmeellisiä siltikin nähty.
Ollaan nyt käyty neljä kertaa kunnolla veden alla. Vaikka sukeltamiseen liitty hurjasti riskejä ja pitää muistaa sitä sun tätä turvallisuus asioista, se on kaiken sen arvoista.
Ja niin kuin voitte päätellä, jäätiin tänne vähän pidemmäksi aikaa. Muutaman yön sijaan ollaan aikeissa skipata kaikki muut saaret, ja jymähtää tänne. Ruoka on hyvää (joka päivä 2-4 eri ruokalajia/ruokailu ja kalaa melkeen aina), ihmiset on parhautta ja eläminen on kohtalaisen halpaa. Matkustaminen tänne vei muutenkin kaikki mehut, joten nyt on hyvä syy seisahtua.
Kaiken kaikkiaan taistelu tänne pääsemisestä oli jokaisen minuutin arvoinen. Uskomattoman ihana paikka, ja ilman taistelua, olisi jäänyt sukelluskurssikin kokematta. Vesi on täällä kirkkaampaa kuin missään, aurinko paistaa joka päivä (vaikka siitäkään ei ollut takeita): elämä maistuu.
Kuultiin myös muiden tuskallisia reissutarinoita Togeaneille tulosta. Kaikilla meno oli ollut enemmän tai vähemmän rankkaa, mutta kyllä meidän tarina vei muut 6-0. Täällä asiat näemmä hoituu enemmänkin tuurilla. Harva asia näyttää olevan minkäänlaisen kontrollin alainen, mikä jossain määrin on toki hauskaakin. Mutta jos oma aikataulu meinaa kusta joka ikinen kerta, kun meinaat liikkua, ja vihdoin kun pääset liikkeelle, saat pelätä jonkun määrittelemättömän asian takia henkesi edestä,
alkaa täällä olo jo käymään enemmänkin työstä kuin huvista. Asiat hoituu näemmä mielummin sillä huonommalla kädellä, ja mikä ”parasta”, aina ne näyttää kuitenkin hoituvan.
Sen jälkeen, kun saatiin sukelluskortit käteemme, saatiin hyvä syy ottaa arakkia, paikallista riisi-palmuviiniä. Juhlintaan liittyikin melkein kaikki rannan asukit. Aamulla sitten herättiin pääkipuun.
Marko päätti nukkua koko päivän ja mä menin snorklailemaan. Mikä taika siinä on, että joka kerta (ne kaikki kaksi kertaa), kun pienessä eilisessä olossa lähden yksin snorklailemaan, näen jotain sydäntä pysäyttävää?
En tiedä, mutta tällä kertaa näin cuttlefishin. En edes tiennyt, että moisia otuksia on olemassa, ja heti kun pistin naamani veteen, toinen lipuu suoraa kohden. Törkeetä! Hyppäsin aika vikkelään takasin laiturille keräilemään itseäni.
11 päivän jälkeen alettiin suunnitelemaan paluuta mantereelle.
Edellinen yö vietettiin Palussa, keski-Sulaweden lentokentällä. Kentällä ei ollut mitään sisätilaa, joten nukuttiin puistonkpenkillä. Kai siinä muutama minuutti tuli torkahdettuakin. Ja aamulla kohdattiin yllätys. Luultiin hyppäävämme suoralle lennolle Javalle ja sieltä koneen vaihto Sumatralle, mutta syystä tai toisesta, kone kiersi Borneon kautta, ja jouduttiin oottelemaan siellä jälleen yksi tyhjä tunti. Tuttu meininkin siis jatkuu. Lentoyhtiö oli muuten sama, minkä kone muutama viikko takaperin täräytti mereen 😀
Käy seuraamassa Facebookissa ja Instagramissa.
No Comments